torstai 24. marraskuuta 2016

Verkoston jäsenten tarinat; Hanna Ranto

VENTELÄ JA SEN EMÄNNÄT

Hanna on Pohjalaistaloverkoston puheenjohtaja, ja hän on mukana verkostossa sekä yrittäjänä - arkkitehdin ja sisustusarkkitehdin ominaisuudessa - että talonomistajajäsenenä. Ventelän talo Jalasjärvellä onkin hieno esimerkki perinteisestä eteläpohjalaisesta rakentamistavasta. Maakirjojen mukaan paikalla on asuttu 1600-luvulta lähtien, mutta nykyisen talon rakennusvuodesta ei ole tarkkaa tietoa. Varhaisimmat vuosiluvut löytyvät piharakennuksesta 1750-luvulta. Perimätiedon mukaan taloa on joskus lyhennetty. Hanna arvelee, että talo on voinut olla alunperin paritupa, josta on myöhemmin purettu toinen tupa pois. "Toisesta päästä on löytynyt vuosiluku 1870-luvulta. Ehkä muutostyöt tehtiin juuri tuolloin".

Hanna alkaa tarinoida talon entisistä asukkaista: "Talo oli ollut tietyllä tavalla pitkään varsinainen naisten talo. 1850-luvulla talossa asui vielä paljon väkeä. 1820-luvulla syntyneellä isännällä oli emäntänsä kanssa seitsemän lasta, ja taloon muutti vielä takaisin hänen siskonsa kymmenen lapsensa kanssa. 1870-luvulla emäntä kuitenkin kuoli, ja lapsetkin olivat jo täysi-ikäisiä. Isäntä meni uusiin naimisiin viisikymppisenä. Talo on varmaan silloin tuntunut aika suurelta, joten perimätieto talon lyhentämisestä siinä vaiheessa kuulostaisi järkevältä. Toisesta avioliitosta syntynyt tytär Alina jäi pitämään taloa vanhempien kuoleman jälkeen. Kun hän jäi leskeksi, oli hänellä kaksi lasta - minun isotätini ja paappani. Alina oli vahva emäntä ja oman aikansa verkostoitumisen esimerkki; kun naapurustosta tuli Ala-Ventelän talo myyntiin, pankinjohtaja vihjaisi siitä ensiksi hänelle. Alina halusi ostaa talon, mutta kysyi kuitenkin mielipidettä pojaltaan eli minun paapaltani. Paappa ei olisi uskaltanut lähteä kauppoja tekemään, mutta Alina teki ne silti".

Kun Alina kuoli, Hannan paappa muutti naapuriin ja rakensi siihen uuden talon. Paapan isosisko Aini jäi Ventelään. Hänen tarinansa on varsin surullinen, sillä hän oli erehtynyt naimisiin huonon miehen kanssa. "Mies ei välittänytkään tuoreesta vaimostaan vaan alkoi heti häiden jälkeen muuttaa yhteistä omaisuutta rahaksi ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Alkoi pitkä oikeudenkäyntiprosessi, jonka päätteeksi avioliitto lopulta saatiin mitätöityä 1950-luvulla. Oikeuden käyminen ei ollut halpaa.  Aini asui yhtä ainokaista huonetta isossa talossa, joka tällä tavoin oli jo edelliseltä vuosikymmeneltä lähtien ollut enempi tai vähempi tyhjänä."

Hanna oli pieni kuusivuotias tyttö siinä vaiheessa, kun hänen vanhempansa alkoivat etsiä omaa vapaa-ajan paikkaa. Erilaisia kohteita käytiin katsomassa, mutta Ventelään lopulta tultiin. "Se oli vahva identiteettijuttu, joka voitti kaikki muut vaihtoehdot. Aini oli kuollut, piha kasvoi nokkosta ja osa talon ikkunoista oli rikki", kertoo Hanna. "Kesä meni katon pesemiseen ja naulojen sekä tapettien irrotteluun, jossa minäkin touhusin mukana. Korjaaminen kävi kuitenkin etätyönä liian raskaaksi. Niinpä myöhemmin silloin jo eläkkeellä ollut kirvesmies Aatos Välimäki tuli mukaan. Hän osasi tehdä vanhaan malliin - oli välillä vähän itsepäinenkin välillä eikä tehnyt aina niin kuin pyydettiin - mutta osasi, ja oli taitava". Hannan äiti kuoli sitten 1980-luvulla, mutta isä asui  eläkkeellä ollessaan Ventelässä aina maaliskuusta itsenäisyyspäivään joulukuulle saakka. "Pimiästä hän ei tykännyt, joten hän muutti kaupunkiin aina talveksi", Hanna muistelee hymyillen. Hanna muutti sittemmin oman perheensä kanssa Oulusta Jyväskylään edesmenneen isän asuntoon ja asuu siellä edelleen. Ventelä on perheen ahkerassa käytössä ja siitä pidetään hyvää huolta - nykyisen emännän ammatti on sille takuuna!   

PANU KAILAN PIENEEN TYTTÖÖN TEKEMÄ VAIKUTUS JOHTI ARKKITEHDIN URALLE



Hanna oli alle kymmenvuotias kun hän tapasi elämänsä ensimmäisen arkkitehdin. Hän oli nykyinen arkkitehtuurin emeritusprofessori Panu Kaila, joka tuolloin työskenteli Ilmajoen Yli-Lauroselassa. Kaila teki Hannaan suuren vaikutuksen. Kailan kirja Pohjalainen talo ilmestyi ja siinä oli myös Ventelän talon kuva. Hannaa hymyilyttää: "Siinä näkyi miten maalipurkki oli mennyt katolla nurin vellikellon katosta maalattaessa ja läiskä levinnyt pitkin kattoa".

Lukion kolmannen luokan aikana joulun jälkeen Hannan ammatinvalinta alkoi kirkastua. Siihen saakka hän oli uskonut opiskelevansa luokanopettajaksi, mutta päätöksen kypsyttyä hakikin opiskelemaan arkkitehtuuria ja pääsi sisään toisella hakukerralla. Oulu oli silloin vaihtoehto numero yksi, koska se oli pinnalla ja näkyi tiedotusvälineissä.  

Valmistuttuaan Hanna teki ensin enimmäkseen julkisia rakennuksia ja kymmenen vuoden ajan liikerakentamista, sitten tuli halu päästä vanhojen talojen pariin. Hän kokee, että "tavallaan juuri Ventelän talo on antanut minulle hienon ammatin. Olen kunnostanut Ventelää ja kiintynyt siihen ja maksan nyt sen tekemää palvelusta takaisin pohjalaistalojen ja muiden vanhojen talojen kautta. Olen palannut takaisin samojen asioiden pariin, mitkä alunperin vaikuttivat ammatinvalintaani. Toki edelleen osaan kaikkea muutakin". Hanna toimii valtakunnallisesti ja on tehnyt erityisesti Keski-Suomessa paljon töitä vanhojen talojen parissa. Kuitenkin juuri pohjalaistalojen parista Hanna toivoo löytyvän nykyistä enemmän töitä. Tällä hetkellä on vireillä yksi moderniin pohjalaistaloon liittyvä hanke - sekä vanhat että uudet kiinnostavat!

ARKKITEHDIN NÄKÖKULMIA AJAN ILMIÖIHIN

Ventelän kauniiksi laitettu porstua.
Arkkitehtina Hannaa harmittaa, että varsinkin asuntotuotanto on etääntynyt melko kauas itse käyttäjästä, joka tulee prosessiin mukaan vasta aivan loppuvaiheessa. Näkövammaisille suunnitellessaan hän huomasi, miten merkittävää on kaikki se, mikä ei näy. Asumisen on tuotava iloa paitsi visuaalisesti, myös arjen sujumisen kannalta. Suunnittelun tehtävänä on helpottaa ihmisten arkea toiminnallisesti. Isojen ja pienten projektien ero on siinä, että pientaloja suunniteltaessa  lopullinen käyttäjä on paljon lähempänä. Hanna pitää kuitenkin myös isoista projekteista ja niiden prosessista. Työn suola onkin juuri siinä, että porukka jonka kanssa työtä tehdään -  käyttäjät ja rakennuttajat - vaihtuvat ja työhön sisältyy aina uusia haasteita ja ratkaistaviksi tarkoitettuja ongelmia. Koko ajan tulee nähneeksi erilaisia työ- ja elämisympäristöjä, joista voi aina oppia uutta! 

Mikä on arkkitehdin työssä hankalaa? Hanna miettii ja vastaa sitten: "Siihen tulee koko ajan lisää hallittavia asioita, mm. jatkuvasti muuttuvat energia-asiat, piirustuskäytännöt ja ohjelmat  - nykyisin ollaan kaukana tussista ja piirustuspöydästä. Määräykset tiukkenevat koko ajan ja tulee uusia tehtäviä, joista osa on hyviä mutta toiset hankalampia. Tällä hetkellä lainsäädännön kehitys aiheuttaa huolta". Tässä välissä tulee pieni hiljaisuus. Sitten Hanna jatkaa: "Kun tietää, mitä on toisaalta hyvä laatu, ja toisaalta mitä nykyiset vaatimukset edellyttävät, pistää ankarasti miettimään onko lopputuloksena terveellinen rakentaminen. Arkkitehti joutuu sovittamaan oman osaamisensa olemassa olevaan lainsäädäntöön, ja tämän vuoksi se huolettaa. Asioita tulisi tutkia enemmän ja koerakentamista tulisi olla pidemmältä ajalta ennen kuin lakeihin tehdään suuria muutoksia – nykyisin energiansäästön nimissä. Kansainväliset ilmastosopimukset velvoittavat ja siitähän tämä johtuu... Mutta jos huoneiden lämpötilaa laskettaisiin yleisesti 1-2 astetta, olisi sillä loppujen lopuksi sama ilmastollinen vaikutus kuin rakennusten eristevahvuuksien lisäämisellä.  Sen sijaan ollaan niin mukavuudenhaluisia, että otetaan mieluummin uusien rakennusmääräysten mukanaan tuomat riskit. Ilmastonmuutos on tärkeä ja vakava asia, mutta kyllä näitä asioita pitäisi osata parantaa jollain muulla tavalla, kuin ihmisten terveyttä riskeeraten!"

"Siirrettävien rakennusten osalta tilanne on pahin. Hirsirakentamisessa yleensä määräykset kiristyvät  edelleen ja se tehdään vaihtoehtona muutenkin vaikeaksi. Kattoon pannaan puoli metriä tavaraa – mutta onko sekään turvallista, kun liikaa eristetään. Entä seinä? Seinän tehtävä on suojata kosteudelta ja tuoda lämpöä. Seinä on ollut meille vuosisatoja turvan symboli. Nyt se onkin riski; siinä on paljon erilaisia materiaaleja ja lukuisia kerroksia, ja koko ajan pelätään mitä sen sisältä löytyy". Hanna hymyilee hieman ilkikurisesti ja lisää: "Lasiseinä näkyy läpi, ja olen alkanut  ymmärtää sen edut. Sen kanssa ei tarvitse miettiä, mitä sen sisältä löytyy, kun se näkyy koko ajan läpi asti". Sitten hän taas vakavoituu: "Seinän koko käsite on muuttunut. Seinään liittyy tänä päivänä paljon erilaisia pelkoja ja laskentakaavioita - mutta liittyykö siihen edelleen mielikuva turvallisuudesta? Vaikka tuossa hiukan heitin lasiseinistä, niin mielestäni seinän pitäisi saada takaisin se arvo, joka sillä on vuosisatoja ollut. Seinä on hieno elementti, johon liittyy erilaisia arvoja, pintoja, värejä – mahdollisuuksia!".

SAVUPIRTTI JA VERSAILLES?

Hanna on tuonut ulkomaisia vieraitaan käymään Ventelässäkin, ja he ovat kovasti ihmetelleet ja olleet kiinnostuneita talosta. Kansainvälistymisestä hänellä on mielessä tutkimukseen liittyviä ajatuksia: "Yleensä vertailu Suomalaisten ja ulkomaisten rakennusperintökohteiden välillä johtaa vertailemaan savupirttiä ja Versaillesia - ja tämä sitten tulkitaan niin, että kaikki elämä täällä on ollut köyhää ja vaatimatonta, kun samaan aikaan Keski-Euroopassa on rakennettu linnoja ja palatseja. Kuva voi hiukan muuttua, kun verrataan keskenään keskieurooppalaista ja suomalaista talonpoikaa, vaikka 1700-luvulla. Eli on selvää, että Keski-Euroopassa aateliset ovat olleet huomattavasti vauraampia kuin suomalaiset aateliset. Mutta elintasoero keskieurooppalaisten ja suomalaisten talonpoikien välillä ei välttämättä ole ollutkaan yhtä silmiinpistävä kuin aatelisilla keskenään. Tämä kielii osaltaan yhteiskuntamme pitkästä tasa-arvoisuuden historiasta. Talonpoikaista rakentamista koskevaa kirjallisuutta eri maista on vaikea löytää, vaikka sitä varmasti on.  Talonpoikaisen rakentamisen tutkimuskaan ei ole maailmallakaan kovin yleistä - mutta sen tiedon jakaminen kiinnostaisi". 

Kerran Japanissa matkaillessaan Hanna kävi Shirakawa-Go -nimisessä pienessä kylässä. Kylän rakennuskanta koostuu olkikattoisista ja jyrkkäharjaisista taloista, jotka nyt ovat UNESCO:n maailmanperintökohteena. Kylä oli autioitumassa, mutta kun se sai kansainvälistä tunnustusta, ihmiset alkoivat muuttaa takaisin. Titteli nosti arvostusta. "Pohjalaistalon kanssa on varsin samanlainen tilanne; kansainvälinen kiinnostus voisi olla meille hyvä asia", toteaa Hanna. "Ammattitaitoa kiinnostuksen herättämiseksi kyllä löytyisi. Agrimatkailu on jossain määrin nouseva trendi maailmalla. Esimerkiksi Italiassa sitä kehitetään, ja voisin kuvitella että talonpoikaisia rakennettuja ympäristöjä löytyisi mukaan verkostoihin, joiden tavoitteena voisi olla tiedon jakaminen ja kohteista kiinnostuneiden matkailijoiden liikkuminen maasta toiseen. Tällaisella toiminnalla voisi olla arvaamattoman myönteisiä vaikutuksia".  
Ventelän kamarin erikoisia seinämaalauksia.

HANNAN ODOTUKSIA TULEVAISUUDELTA

Tulevaisuudelta Hanna odottaa puurakentamisen lisääntymistä, jota hän mielellään on itsekin edistämässä ja tekemässä. "Perinteisesti oppineita ja taitavia kirvesmiehiä minä arvostan. Olen silti alkanut ymmärtää myös puisten tilaelementtien käyttöä, koska ne ovat nykyisten rakennusmääräysten vuoksi mahdollisuus rakentaa kosteudelta turvassa, suojatuissa oloissa, mielellään tutun ja pysyvän työporukan kanssa". Mitä tulee potentiaalisiin yhteistyökuvioihin, niistä Hanna esittää toivomuksensa näin: "Yhteistyö esimerkiksi puusepän kanssa huonekaluihin liittyen olisi mukavaa. Tarvetta olisi myös sellaisille LVI-suunnittelijoille, jotka pystyvät tekemään painovoimaisen ilmanvaihdon edellyttävät laskelmat. Painovoimaista ilmanvaihtoahan ei suinkaan ole kielletty, mutta laskelmat on oltava - ja sellaisten tekijöitä on tavattoman vaikea löytää. Ammattilaiset on koulutettu uskomaan koneisiin ja laitteisiin, eikä vaihtoehtoisiin ratkaisuihin liittyvää osaamista tahdo löytyä. Pohjalaistaloverkostossa sellainen osaaja olisi arvokas ja tarpeellinen lisä, ja verkoston kautta tämän tyyppiselle osaajalle löytyisi myös asiakkaita".   


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti